Mietin viimeistä n. puolta vuotta elämässäni kiitollisena ja nöyränä. Matka on ollut kummallinen, odottamaton, jännittävä ja ihmeitä täynnä. Olen tällä hetkellä virallisesti työtön työnhakija ja sivutoiminen yrittäjä. Oman päämäärän uudelleen määrittäminen on ehkä tämän matkan haastavin vaihe. Voisiko uusi päämäärä olla muunnelma vanhasta? Yksi ohjaavia päämääriäni on ollut Savonlinnan seudun elinvoiman tukeminen. Edellisessä työssäni se oli työn pääsisältö, nyt se vapaaehtoistöideni tärkein motivaattori. Ja toivon, että talkoohenkisen tekemiseni kautta syntyy seudulle vetovoimaa, yrityksille myyntiä ja työpaikkoja. Unelmani on, että syntyy SE työpaikka myös minulle, että minusta tulisi työllinen eli ihminen, joka saa palkkaa työstään. Kesästä asti olen ollut Sitran työrukkasena made in -prosessissa. Se on ns. elinvoiman lähteet -ohjelman yksi työkalu paikallisen yrittäjäverkoston aktivoimiseen ja tukemiseen. Syksyllä sitouduin Vihreiden eduskuntavaaliehdokkaaksi, yksi pidempi työnhakuprosessi siis menossa! Viime viikolla minut valittiin Savonlinnan seudun Vihreiden naisten puheenjohtajaksi. Vihreissä kiehtoo vakaa arvopohja. Koen voivani olla tässä ryhmässä eniten oma itseni. Muutoksen tarina jatkuu...

Yksi muutoksen keskellä elävän oleellisia työvälineitä on tieto. Ihmisellä täytyy olla riittävästi tietoa voidakseen tehdä valintoja. Yksilöllä ja yhteisöllä täytyy olla riittävästi tietoa voidakseen ennakoida tilanteessa, jossa ennakointi voi olla lähes mahdotonta. Muutoksessa tavallisinta on, että tietoa pantataan. Lainsäädäntökin toki tuo omat rajoituksensa, varsinkin pörssiyhtiöiden viestinnälle. Mutta rajoitetuissakin tilanteissa on parasta antaa niin paljon tietoa kuin suinkin on mahdollista. Tieto mahdollistaa myös keskustelun ja uudet ideat, joita ei ehkä tulisi muuten esiin. Tiedon jakaminen antaa tarttumapintoja, joista syntyy uutta. Toinen tärkeä työväline muutoksen keskellä on avoimuus, ja sen tärkeänä aisaparina rehellisyys. Mitä avoimemmin ja rehellisemmin pystyt viestimään sitä paremmin muutoksen keskellä elävät ihmiset voivat kohdata pelkojaan. Pelot kohdattuaan ihmisen on aina helpompi jatkaa eteenpäin, kyseenalaistaa, valita ja valmistella tarvittavat päätökset. Ole siis rohkea, viesti avoimesti ja rehellisesti. Avoin muutosviestintä kannattaa, saat huomata, että asiat etenevät nopeammin toivottuun lopputulokseen ja saattaa syntyä jotain aivan uutta, suunniteltua parempia lopputuloksia.

Elämme aikaa, jossa kaikki rakenteet ovat turbulenssissa sekä yksityisellä että julkisella puolella. Yhteisöt ja yksilöt, jotka ovat rakentaneet turvallisuuden tunteensa vakiintuneisiin rakenteisiin, joutuvat kohtaamaan yllättäviä asioita. Mikään instituutio tai kokonaisuus ei ole koskematon, esimerkiksi kaikkien julkisten toimijoiden  rahoitus on uhattuna tai pienenemässä. Omassa työssäni julkisen ja yksityisen rajapinnassa havaitsen useampaa eri reagointitapaa, joista ehkä kolme on syytä nostaa esiin: 1. poterotekniikka - puolustetaan omaa rakennetta kokonaisuuden edun uhalla, usein mollaamalla ja kyseenalaistamalla muiden olemassaoloa 2. populistinen ujutustekniikka - pyritään manipuloimaan mielipidettä oman edun suuntaan etsimällä kokonaisuudesta kaikille mieluisinta "todellisuutta", joka tuo itselle eniten etuja 3. verkostoituminen - aktiivinen yhteistyön hakeminen ja verkostojen kutominen yhteisen tavoitteen edistämiseksi, joka nähdään Suomi-tasoisena missiona, jossa vahvat alueet varmistavat elinvoimaisen Suomen. Itse suosin 3. tekniikkaa ja mielestäni olen havainnut samaa liikettä ympärilläni, yhteistä tavoitetta etsitään ja luodaan toimintatapoja yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Todennäköistä on, että 1. ja 2. tekniikalla toimivat tahot kohtaavat muutoksen kaikkein valmistautumattomimpina, koska rakenteiden mullistuessa toimintatavat ratkaisevat selviytymisen ja menestymisen Suomen uudessa nousussa. 

Yksi tärkeimmistä opeistani muutosjohtajana lienee se, että pelkoa tulee poistaa ja lievittää kaikin tavoin. Pelko on elämää tuhoava voima, josta hoitamattomana seuraa vihaa, katkeruutta ja toivottomuutta. Miten pelkoa sitten poistetaan ja turvallisuuden tunnetta lisätään? Usein kysymys on hyvin yksinkertaisista asioita, kuten arjen sujuvuudesta, mahdollisuuksien kentän avaamisesta ja yksinkertaisesti siitä, että joku välittää, kuuntelee ja ehkä jopa tekee tekoja, jotka antavat uskoa. Elämässä on loppujen lopuksia aika vähän asioita, joita oikeasti kannattaa pelätä. Ihmiset selviävät käsittämättömiltäkin tuntuvista katastrofeista ja työelämän muutokset ovat kuitenkin vain asioita, jotka on selvitettävissä ja järjestettävissä. Parhaimmillaan työelämässä tapahtuva muutos on sysäys uuteen ja entistä parempaan. Oma usko ja luottamus sekä kyky unelmoida vievät meitä kohti uusia päämääriä, hyvällä tuulella, vaikka keskellä muutoksen myrskyä.

Huhtikuu lähenee loppuaan ja yksi kvartaali on jälleen takana. Liike-elämän puolella vaikuttaessani kvartaalit olivat kohtalonhetkiä, joissa tehtiin tarvittavat päätökset, että seuraava kvartaali sujuisi suunnitellusti. Kvartaali on ihmisen ajassa ja myös liike-elämän ajassa todella lyhyt jakso, mutta sen sujuminen voi ratkaista paljon. Itse haluaisin tarkastella asioita pidemmillä jaksoilla. Kaksi vuotta on mielestäni lyhin jakso, jonka tulokset ovat havainnoitavia ja yleispäteviä. Vaikka olen tottunut tekemään kvartaalituloksia, niin uskon, että todellisien tuloksien synnyttämiseen edes kaksi vuotta ei riitä, tarvitaan kymmenien vuosien tarkastelujakso. Kymmenen vuoden jakso, jonka lopussa näkyy selkeästi asetettu päämäärää, voidaan sitten jakaa kavartaaleihin, etenemisrasteihin. Ennakoinnin menetelmät ovat tulleet avuksi päätöksentekoon ja näissäkin menetelmissä näkyy evoluution merkityksellisyys. Kaikki muutokset tapahtuvat vaiheittain. Muutokset tekemisessä on kuitenkin tärkeää, että yhteinen päämäärä on selvillä ja sen määrittämiseen kannattaa käyttää aikaa. Hyvä ennakointikin edellyttää päämäärän määrittämistä, sen jälkeen etenemisrastit, kvartaalit on helpompaa merkitä ja sitouttaa ihmiset tekemään töitä kohti yhteistä tavoitetta. 

Kumpi on haastavampaa: kokea muutosvastavirtaa perinteisten rakenteiden suunnasta vai uudistuvan organisaation nuorimpien jäsenten toimesta? Perinteisten rakenteiden muutosvastavirta on odotettua, jopa suotavaa, koska se todistaa, että muutos havaitaan. Uudistuvan organisaation nuorimpien jäsenten muutosvastavirta on yllätyksellisempää ja siihen liittyy samantyyppisiä mekanismeja kuin teini-ikäisten kasvattamiseen. Yllätyksellisyys on aina haasteellista ja mekanismien tunnistaminen yhtä lailla heikoilla jäillä etenemistä kuin teini-ikäisten kanssa. Usein vallassa ja vastuussa on kysymys rajoista ja niiden tunnistamisesta. Muutoksessa on mahdollista antaa yhteisön jäsenille paljon valtaa, samoin kuin teini-ikäiselle annetaan lisää valtaa iän myötä. Valta sisältää kuitenkin myös vastuun, ja mitä vähemmän on (työ)elämän kokemuksia, sitä haasteellisemmaksi varsinkin kollektiivisen vastuun ottaminen muuttuu. Yksilöllinen vastuu kyllä tunnistetaan, se on myös aikamme ilmiö, mutta miten tunnistaa kollektiivisen vastuun? Kollektiivista vastuuta voi mielestäni kuvata kultaista sääntöä mukaellen: " toimi niin, että työyhteisöstäsi ja työympäristöstäsi tulee sinulle itsellesi se paras, älä odota, että esimies tai kollega tekee sen sinulle, tee se itse". Harjoittelen edelleen sitä, miten tämä ajattelu siirretään käytännön teoiksi muutosvastarinnassa. Mutta luotan siihen, että kun muutosvastavirrassa myrskyää eniten, niin läpimurtokin on lähimpänä. Jaettu valta (johtajuus) tunnistaa kollektiivisen vastuunsa ihmisarvoisesta työyhteisöstä.

Olen elänyt edeltävän viikon mielenkiintoisissa tunnelmissa; osin luopumista, osin luovuttamista ja osin luomista. Olen saanut virallisesti vastuuvapauden Teknologiapuiston toimitusjohtajan tehtävistä, yritys sulautuu osaksi kaupunkikonsernin kiinteistöyhtiötä, ja osa vuonna 2008 aloittamastani työstä saavuttaa tietynlaisen päätepisteen. Olo on haikea, kuten luopumiseen kuuluu, mutta samanaikaisesti odottava - uudistumiselle jää tilaa. Aloitin oman uudistumiseni siirtämällä virallisen työpisteeni Teknologiapuistosta Innovaatiokeskuksen tiloihin - itäiseltä puolelta kaupunkia aivan ydinkeskustaan. Käytännössä olen työskennellyt keskustan tukikohdasta suurimman osan työajastani vuosina 2008 - 2009, mutta nyt minulla on ensimmäistä kertaa Puistokadulla oma työpöytä, arkistokaappi ja kohta myös laatikosto. Maisema on uudistunut, kun käännän katseenii vasemmalle katselen Savonlinnan Kauppatorille, näen höyrylaivat ja Saimaan. Kun käännän katseeni oikealle näen Olavinkadun, Savonlinnan pääväylän, jota kautta kaikki liikenne saarillamme kulkee. Samalla siivoan arkistojani, puhaltelen pölyjä ja kertaan aikaansaannoksiani, aloituksiani ja selvityksiäni. Mottoni on ollut Coelhon sanoin: "Tärkeät asiat pysyvät aina, pois pyyhkiytyvät ne joita luulimme tärkeiksi, mutta jotka ovat hyödyttömiä kuin harhaluulo kyvystä hallita rakkauden energiaa." Pyrin siis myös luovuttamaan, tunnistamaan hyödyttömän, luottamaan.  Samanaikaisesti kertaan vuonna 2008 luomaani visiota Savonlinnan seudun elinvoimaisesta tulevaisuudesta, tuotan siihen uutta tavoitteellisuutta ja luon itseeni täydellistyvästä päämäärästä kumpuavaa tunnetta, jota voisin kuvata myös Coelhoa, sanojen alkemistia lainaten - Työn kunnioittamisesta: "Velvollisuus muuttuu eräänlaiseksi omistautumiseksi, äärettömäksi rakkaudeksi ihmisiä kohtaan, ja me käymme taistelemaan kaiken sen puolesta minkä toivomme tapahtuvan." Kontekstini on uudistunut, päämääräni täydellistynyt ja emootioni selkeytyneet - olen mahdollisesti voimaantumassa:-)

Viime päivinä on käynnistynyt monta mielenkiintoista keskustelua erilaisilla areenoilla. Suomi on kriisissä, miten sieltä astutaan kohti tulevaisuutta? Mikä on kansamme päämäärä, joka luo yhteisen tekemisen kipinän? Talvisodan päättymisestä tuli eilen kuluneeksi 70 vuotta, silloin meillä kansakuntana oli yhteinen päämäärä, joka vei uskomattomiin saavutuksiin. Käsite "talvisodan henki" elää Suomessa ja maailmalla. Miten talvisodan henki tuodaan tähän hetkeen? Juha Siitosen määrittelemässä voimaantumisen teoriassa tunnistetaan muutamia perusväittämiä, joihin vaikuttamalla luodaan uutta: 1. uskomukset (konteksti, minä) 2. päämäärät 3. emootiot. Yhteistyön tason parantamisen kaikkein haastavimmaksi osa-alueeksi on omassa kokemuspiirissäni osoittautunut uskomustemme voima. Usko voi siirtää vuoria, uskomusten muutos antaa mahdollisuuden muutokselle. Uskomusten muutos voisi synnyttää kukoistavan Suomen, uuden ajan "talvisodan hengen"? Kukoistavan Suomen synnyttämiseen Himanen antaa toimintamallit tällä viikolla julkaistussa kirjassaan. Kirjassa on lueteltu muutama kärkihanke. 1. Suomen on noustava puhtaan ympäristö- ja energiatalouden edelläkävijämaaksi 2. On panostettava liikkumiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin 3. On luotava edellytykset humanismin ja taiteen kukoistukselle. Kaikissa kolmessa on kysymys toimintakulttuurin muutoksesta, työkulttuurissa on panostettavat 100 % ihmisarvoon ja oppimiskulttuurissa on panostettava 100 % ihmisarvoon. Ihmisarvolähtöinen toimintakulttuuri edellyttää uskomusjärjelmän muutosta. ihminen on arvokas sellaisenaan, itsenään, joka mahdollistaa ihmisen kasvun arvokkaasti kohti kukoistusta , kohti vahvaa itseluottamusta (= varmuus omasta arvosta ja pätevyydestä).Voimaantumisen teoriaan pohjautuvia menetelmiä hyödyntämällä mahdollistetaan perusta ihmisten ja yhteisöjen vahvistumiselle ja voimavarapotentiaalin vapautumiselle (tämän ajan "talvisodan hengelle"). Tätä kautta mahdollistuu luovuus, intohimo ja inspiroituminen monitieteisesti, mitä vahvistetaan monipuolisella, vahvasti taiteisiin pohjautuvalla kulttuurilla. Voimaantumisen teoriaan pohjautuva työkalupakki mahdollistaa Suomen kukoistuksen.

Elämme ihmeellistä aikakautta. Työvälineemme ja työtapamme uudistuvat nopeammin kuin koskaan aikaisemmin. Erilaiset tehokkuuden parantamista lupaavat työvälineet ovat helposti ja edullisesti kaikkien saatavilla. Tarkoittaako tämä, että saamme enemmän aikaan? Näkyykö tämä parempina työsuorituksena tai tuloksina? Onko päätöksentekomme nopeampaa? Ihannemaailmassa näin varmasti olisi, mutta käytännön elämässä törmätään lukuisiin haasteisiin. Järjestelmiä käyttävät ihmiset, joiden omaksumiskyky on rajallinen. Jos yhden järjestelmän omaksumiseen menee n. puoli vuotta, niin usein jää tehokkaaksi työskentelyajaksi n. puoli vuotta, jos järjestelmä jälleen uudistuu vuoden päästä. Järjestelmien tehokkuus on myös kiinni ihmisten käyttämästä ajasta eli mikään järjestelmä ei palvele, jos ihmiset eivät hoida omaa osuuttaan tiedon syöttämisessä/jalostamisessa. Lisäksi lisäongelmia tuovat eri järjestelmien rajapinnat, jotka eivät välttämättä keskustele sujuvasti keskenään. Tieto ei siirry ilman ihmistä, ilman käytettyä työaikaa. Huomioita tulisikin kiinnittää erityisesti toimintamalleihin ihmisten välissä, ihmisten muutosvalmiuksien ja oppimisvalmiuksien parantamiseen, järjestelmien käyttäjälähtöisyyteen ja rajapintojen toimivuuteen.

Usein liike-elämän puolella vähätellään tunteiden merkitystä osana menestyvää liiketoimintaa. Ihminen ei ole kone ja jokainen ihminen on pohjimmiltaan hyvin samankaltainen; tunteet rakentavat meistä sen ihmisen, joka olemme vapaa-ajalla ja työssä. Tunteiden kautta innostumme tai masennumme,  motivoidumme tai turhaudumme. Suorituskeskeisessä yhteiskunnassamme usein yritämme paeta tilanteita, joissa olisi mahdollisuus käsitellä asioita myös tunteiden kautta. Pakeneminen näkyy usein ylikriittisyytenä ja ärtyisyytenä. Tehokkuuden näkökulmasta tällainen toimintamalli on kuitenkin yllättävän tuhoisa. Aikaa kuluu ärtyneisyyden nieleskelyyn, ärtyneisyyden työstämiseen ja toisten tuomitsemiseen, kun sen sijaan voisi olla mukana tilanteessa, elää sen läpi, kannustaa toisia ja samalla tarjoaa itselleen mahdollisuuden oppia toisilta. Tunti löyhästi ohjattua eli mahdollistettua tunnetyöskentelyä tuplaa kokeellisten laskelmieni mukaan työsuorituksen tehokkuuden, mikä taas tarkoittaa viikkotasolla yhtä kokonaista tehopäivää. Jos esim. maanantaisin puretaan syntyneitä turhaumia ja työstetään oikea tunnetila tekemiseen koko viikoksi, niin vähennetään päivittäisiä turhaumahetkiä ja pystytään keskittymään oleelliseen motivoituneesti.